Aloitin liikunnan harrastamisen teininä ja harrastin innolla kymmenisen vuotta. Sitten liikunnan harrastamisen mahdollisuudet katkesivat. Osasyy oli, etteivät muut harrastuskaverit kaikki olleet niin innostuneita liikunnasta vaan vain sattuivat harrastamaan sitä ja miesväki tuntui tuumivan, että pitää ruuasta enemmän ja kenties punntiksesta ja että liikunnan motivaatioo oli saaada komean ylivoimaisen miehen asema (lösöön epäliikunnalliseen) naiseensa nähden. Niinpä he eivät jääneet tukemaan liikunnan harrastamisen mahdollisuutta laajasti vaan vain kaveeraamaan vanhojen kamujensa kanssa ja tiuskimaan/ilkeilemään muita loitommas tai huonompiin asemiin.
Moni kai tuumii, että on hyvä, että lapset liikkuvat, mutta ettei aikuisten kuulu liikkua. En oikein voi ymmärtää, mikä siinä on ideana. Lapsenahan opetellaan taitoja koko elämää varten eikä jotenkin lapsuutta varten vain. Mitenkäs aikuinen sitten olisi onnellinen ja pysyisi terveenä ja toimintakykyisenä, hyväntuulisena ja tervehenkisenä, jaksavaisena?
Jotkin urheilun esikuvista eivät tee reipasta työtä itse, jonka vastapainona liikunta olisi, että jee nyt päästään tuulettumaan, vauhdilla harrastamaan, vaan tekevät lösivää työtä ja tuumaavat, että on kiva, kun on nuorempaa paljon työtä opinnoissaan tekevää nuorempaa polvea ympärillä, niin siitä saa tuulahduksen virettä, jonka tienoilta pääsee hyvin liikkumaan. Mutta silloinhan tulee nuoremmille koulupakko tai pakko insinöörialoille siitä, että joku vanhempi kenties kiva ihminen haluaa lintsata työnteon hyvällä perushuomiolla ja vauhdilla kokonaan, ei edes puolta ytuntia päivässä sellaista raataa itse, ja niin tekee kokoaikaisen pakon muille, kun on muka viisaampi, vaikkei ole vaan epäterveempi, loisiva.
Tuosta kanssa seuraa, että joku haluaa pehmentää opiskelevan tai työtä tekevän lähestymistapaa ja niin miettii, että mikäs tähän ilmiöön sopisi ja laittaa siihen sitten kahvin tai syömisen tms alaisuuteen, ihan epäviisaan alaisuuteen nuo, jotka kokoa ajan treenaavat hyvää laatua ja elämänviisauteen pyrkivät, ja jättävät vapaan tekemisen, jota opintojen vastapainona kaipaa ja jota viisas kaipaa, jonka viisas on ansainnut, niin jättävät sen vapauden vain noille esikuville, jotka loisivat ja eivät tee hyvällä peruslaadulla, eivät koko juttua, ja niin jää koko elämänalue pohjaa vaille, vaille hyvää tasoa ja laatua, kun hyvää laatua tekevät ovat estettyinä sekä tyhmien alaisuuteen laitettuina ja viisaiden aseman ovat vallanneet lavastavat loiusivat.
Näin nelikymppisenä, joka ei ole viime vuosina muuta kuin koirien kanssa lyhyillä kävelyillä käynyt, niin käy niin, että muut, jotka kenties ovat auttavaisia mutta ajattelemattomia tai sitten "ihahaa"-tyypin pahanteossa, laittavat esikuvia sen sijaan, että saisin yrittää itse omalla tavallani,m siis esikuvia noista "näin ainakin saa harrastaa liikuntaa aikuisella iällä mutta vain mies", "minä saan työni puolesta tämän liikuntamahdollisuuden, tarvitsen sen vastapainoksi työlleni, mutta se on vain meidän työpaikalla", "eikö sinulla ole perhettä, minä olen näiden nuorempien myötä sen mitä olen liikkunut, muuten en tiedä" ja "tänne saa tulla mutta murhaamme ne, jotka eivät ole meidän porukkaa (esim. samalta työpaikalta)". Omin päin kumminkin, omalla tavalla, itseensä parhaana asiantuntijana luottaen, ja vaikkapa lintuun ja oravaan tai mäntypuun tunnelmaan, pääsee kumminkin ihan hyvin juoksulenkille, nauttii uimisesta, metsässä on kaunis hiihtää, yms.
8- lokakuuta 2019 On pidemmän aikaa ollut niin, etten jsotakin syystä ole päässyt aloittamaan juoksiharrastusta, mutta tänään juoksin koirani kanssa jonkin aikaa ja kivaa oli, jäi hyvä mieli ja hyvä olo koko päiväksi. Niin että kun huomasin muutaman keinon, joilla ylittää tacvallisia kompastuskohtiani liikunnan aloittamisessa, niin kirjaan niistä tähän jotakin.
Olin juuri pessyt lenkkarit pitkästiu aikaa ja ne olivat ihan kuivat, ja toki puhtaat sujat.
Huomasin, kun ajattelin, ettöä juoksisinko tässä vähän matkaa, että olin vaarassa luokittua ei-juoksevaksi, jopa sairastavien kanssa samaan, kuin pitäisivät minulle seuraa tai ihmiset näkisivät minut isiihen lokeroon kuuluvana. Ja niinpä päätyin, että vaikka alku takeltelisi, niin lokeroa on vaihdettava, että olen sentään juokseva ja juoksemisesta pitävä. Ja niin juoksin alun kankeasti ja sitten kun olin selvästi juoksevan luokituksessa jo aika lyhyen matkan jälkeen, niin kiikun kaakun juoksemisen sijaan sain omasta vanjasta juoksutavastani kiinni, vaikkei kunto ollutkaan yhtä hyvä.
Ja vaikka oli kivi kengässä ,niin juoksin kumminkin, niin oli luokitus tai tottumus että vaikeuksista huolimattaihan kivaa.
Vähää myöhemmin toista rupeamaa juostessani vähän matkan jälkeen alkoi koira juosta jalkoihini, ja silloin aika pian lopetin, niin ei tullut kiistaa koiran kanssa juoksemisen määrästä, se kun on tavallinen seurani ja on ollut kipeänä, niin että ymmärtää, ettei se ekala kertaa jaksa niin paljoa.
20. lokakuuta 2019 Voiko olla, että yhtään vanhemmiksi terveinä elävistä suurin osa tai kaikki ovat harrastaneet liikuntaa aika paljon, ja niin ikäryhmän tavallinen toive liikunnan määrästä on jo liikuntaharrastuksen verran, eikä erikseen liikuntaharrastukseksi nimettävä? Että tulee jokin irstiriita, jos muutkin haluaisivat liikkua, mutteivät saa, kun siinä tuntuu olevan jokin sosiaalinen tai muiden elämäntavoista johtuva este, mutta jos onkin niin, että haaveet monella liikunnan määrästä ovat suuret? Muttei kai kaikilla, etenkään ulkomaalaisittain elävillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti